Tarton ja Lundin matkapäiväkirja, osa 9: "Näkemiin Lund ja Ruotsi, viimein lämpöpatjana jälleen"

tl;dr Matkustin sunnuntaita vasten yöllä Tukholmaan ja sieltä päivälaivalla kotiin.

Sain Turun yliopistosäätiöltä tutkijahuoneresidenssin reiluksi viikoksi Tartossa, Villa Tammekannissa. Tartosta suunta käy Lundiin konferenssiin ja sieltä omaan sänkyyn pötkölleen.
 
Kahden viikon reissu on lopultakin ohitse. Lauantaina viimeisen konferenssipäivän jälkeen matkustin Flixbussilla Tukholmaan yöllä. Bussimatka oli melkoisen raskas, kun ei siinä oikein untakaan saanut muutamia lyhyitä torkahduksia lukematta. Onneksi sentään olin päivälaivalla, niin ei tarvinnut kuunnella kännistä mölyämistä käytäviltä niin paljoa. Ja kotiinpaluu on aina mukavaa, varsinkin kun rakas ystävä odottaa.

Kotiintulo alkoi tavanomaisella tölläämisellä. Silmulla on ollut tapana mököttää ja töllätä, jos olen joutunut olemaan poissa vähänkään pidempään.

 Hyvästit Lundille

Hostellin aulatila. Tätä uskallan suositella majoitukseen. Ainoastaan jos olet könkkäjalka, niin kannattaa varmistaa, että saat oman makuulokerosi alhaalta. Ne jyrkät portaat (oikemmin ehkä tikkaat) yläpetiin ovat heikkoliikkeiselle varmasti ylivoimainen haaste.

Siinä Winstrupsgatanin kulmassa on tällainen laatta kadussa. Yksi ilta seisoin tupakansyntiä tekemässä siinä kulmassa ja kiusaannuin kun pariskunta läästi toisiaan kädet syvällä pakarain välissä. Eikä riittänyt yksi hetki, vaan viipyilivät. Minä kun en osaa suhtautua julkisiin hellyydenosoituksiin ollenkaan, yritin vain katsella muualle ja ihmettelin, että pitääkö se nyt siinä ihan keskellä katua, tukkeena. No toki piti, että sai ihqn instakuvan.

Mahtavaa kahvilointia

Lundissa bussin lähtöä odottelin Espressohouse-kahvilassa (siinä mikä ei ole asemarakennuksessa, vaan siinä kaksikerroksisessa kahvilassa kadun toisella puolen) kirjoitellen tätä juttua ja lukien Murakamin ja Ozawan keskusteluja musiikista. Näin turkulaiselle erinomainen ja hieno kokemus, että on olemassa kahvila, jossa saa käyttää vapaasti nettiä ja vieläpä kymmeneen asti lauantai-iltana. Tokihan erilaisia kuppiloita on olemassa vähän joka paikassa, mutta tällainen, missä ei joudu väistelemään kännissä olevaa porukkaa, on luksusta. Viereisessä pöydässä viiden hengen seurue opiskeli. Lauantaina! Valmistelivat jotain esitystä psykologiasta tai neurotieteestä tai jostain semmoisesta ajukopan ronkkimisesta.

Kuolema kinostelee

Itse mietiskelin mahdollisuutta matkustaa ensi vuonna uudestaan ulkomaahan. Tuskin kuitenkaan ehdin valmistella mitään vähääkään järjissään olevaa, mutta harkitsen. Ensi elokuussa järjestetään kuolemakonferenssi Uppsalassa. Ei äkkiseltään tunnu varmaan ympäristöfilosofin keskeisimmältä alueelta, mutta mieltäni on alkanut kutitella kysymys: "Onko sukupuutto kuolema?" Jotain kuolemista tai hengettömäksi menemistä siinä varmasti esiintyy jossain vaiheessa, mutta se ei vielä tarkoita, että sukupuutto on kuolema. Jonkin verran aihetta on pohdittukin kuudennen sukupuuttoaallon ympärillä käydyssä keskustelussa, eli en ehkä aivan hullujen ajatusten parissa ole. Jos ottaa ensimmäisen eteen tulevan määritelmän, "kuolema on peruuttamaton biologisten toimintojen loppuminen" (kömpelö suomennos "organismic functioning"), herää kysymys, onko laji sellainen biologinen entiteetti, jolta nuo toiminnot voivat loppua. Vai rajoittuuko toimintojen loppuminen biologisiin yksilöihin (ja voiko laji olla yksilö, vrt. edellinen kysymys). Tästä voisi varmaan kehitellä jotain lystikästä jutusteltavaa, jos vain olisi aikaa.

Edistyksellistä, mutta heikkoa linjurikyytiä

Flixbussilla matkaan Lundin ja Tukholman välillä meni jotain seitsemisen tuntia. Ei siitä kuluneesta ajasta pirukaan ota selvää, kun oli tuo kellojen veivaaminenkin siinä samalla. Linjurin kello näytti 00.10 Lundista kurvattaessa ja 7.20 Tukholman asemalla.
Linjuri oli epämukava, eikä kyllä vastannut nettisivujen hehkutusta ilmastoidusta ja tilavasta lökösohvameiningistä, missä netin selailukin onnistuu huippuvauhtia. No, ensinnäkin bussi tuli noin 90 minuuttia myöhässä, matkatavarat heitettiin epämääräiseen kasaan ja penkit olivat sellaista perus väinöpaunu-laatua. Erityistä tosi pitkän matkan linjuria tuosta ei saa tekemälläkään. Netti ei toiminut ja ilmastoinnin puute aiheutti, että ihmisten unipierut välillä haisivat, mutta ne onneksi peittyivät vessasta hiipivän virtsan ja saniteettilitkun hajun alle.
Tässä tietysti vaikuttaa myös, että Baltian puolella ollessa ajoin Luxexpressin busseilla kaupunkien välit ja ne ovat oikeasti nimensä veroiset, niin varustelujen kuin palveluidenkin osalta. Kontrasti on vahva.

Tässä piti linjurin oleman kello 22.40, mutta olikin noin 00.10. Sen sijaan sain kuvaan nuo citypyörät, joita näin joku päivä myös pikkukuormurilla roudattavan jonnekin toiseen pysäkkiin. Nämähän kertyvät aseman nurkille helposti kun jengi tekee työmatkaa ja ties mitä junalla.

Julmaa myöhästymistä kurottiin sitten kiinni koko matkan ajamalla hillitöntä ylinopeutta. Jos en olisi ollut hopussa laivalle, olisi mennyt iho kananlihalle sitä katsellessa. Tukholmaan saavuttaessa ajellaan pitkät pätkät tunneleissa ja niissä vauhdin hurman huomasi erityisen hyvin. Minun onnekseni tähän yöhön osui myös kellojen väänteleminen, ilman sitä olisin luultavasti myöhästynyt laivasta. Kyydin olin varannut sillä ajatuksella, että 5.30 (6.30 kesäaikana) Stockholm Centralenille saapuva bussi antaa hyvää aikaa siirtyä laivaan.Nyt oltiin noin 6.20 perillä, mikä olisi ollut 7.20 ilman kellon veivaamista. Laiva lähti 7.45.
Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Erityinen plussa firmalla on, että lippua ostaessa voi maksaa vapaaehtoisen hiilikompensaatiomaksun, jolla rahoitetaan kehitysyhteistyöhanketta, jossa hankitaan Ruandaan energiatehokkaita helloja, joiden avulla tarvittava polttupuumäärä voi pienentyä jopa 80 prosenttia. Summa oli jotain 50 senttiä tuolta matkalta. Mikä oli jännittävää, niin AirBalticilla lentäessä tuollaista kompensaatiomaksua ei mielestäni tehokkaasti edes tarjottu, liekö ollenkaan tarjolla.

Aamu sarastaa Tukholmassa. Täällä en jäänyt munimaan, koska halusin varmistaa ehtimiseni laivaan, suihkuun ja nukkumaan.

Äärest lyhyt turistikierros aseman ja sataman välillä sisälsi mm. tuon talon, jossa on tötterö.

Laivamatkan onnea

Tartossa oli todella mukavaa, eivätkä muut residenssivieraat alkaneet rasittaa päätä. Tietysti heitä oli vain kolme, joten yhteiselo onnistui mukavasti. Lundin konferenssissa oli sata ihmistä pyörimässä ympärillä ja seisomassa oviaukoissa tukkeena. Onneksi siellä oli myös kaksi koiraakin, joista toinen vanha köpöttäjä tuli minulta pyytämään herkkuja, vaikka vieressä toinen ihminen tunki ruokaa suuhunsa, eikä minulla ollut mitään. Ihmiset ovat ihan mukavia, mutta kolme päivää tuollaista tiivistä settiä käy voimille. Joten laivan Piccolohytti tuli tarpeeseen.

Pikkuhytti, sopiva yhdelle ja hätäseen kaksikin mahtuu. On suihkut, vessat ja telkkari, mistä katson Avaraa luontoa ennen nukahtamista.

Muutamien tuntien nukkumisen jälkeen syömään. Laivallakin saa näköjään ruokaa nykyisin, eikä tarvitse eläimiä syödä tai olla nälässä. Enimmäkseen kylmää settiä, mutta on pottuja ja höyryvihannestakin. Soijapalasalaatti oli erityisen kiva ylläri. Viimeisetkin linnakkeet alkavat sortua, onneksi.

Lopultakin omassa kotona

Ja oi sitä onnea kun lopulta sunnuntaina iltasella pääsin kotiin. Silmun iloinen tervehdys (lue: epäileväinen kyräily) kuittasi kaikki matkan harmit ja rasitukset. Kyräilyä jatkui oman, tällä kertaa lyhyen, hetkensä, minkä jälkeen pääsin lopulta toimimaan oikeassa roolissani, Silmun lämpöpatjana.

Puolen minuuttia tölläämistä ja sitten jo kainalorapsuja <3 Kaipa Silmullakin vähän oli ikävä vakioihmistään.

Niin ja sitten siihen olellisimpaan rooliini: lämpöpatjaksi tassuja lämmittämään.

Tämä oli tämän matkapäiväkirjan viimeinen osa. Nähtäväksi jää, tuleeko joltain toiselta reissulta mitään samankaltaista. Terve, ja kiitos kaloista.